Craft

Craft on vuonna 1994 perustettu black metal yhtye Ruotsista. Bändin varhaiseen tuotantoon ja kahteen ensimmäiseen levyyn (Total Soul Rape vuodelta 2000 ja Terror Propaganda vuodelta 2002) en ole suuremmin jaksanut paneutua, mutta 2005 ilmestynyt Fuck the Universe on yksi parhaimmista BM levyistä hyllyssäni. Yhtyeen lyriikoissa pyöriviä teemoja ovat ihmisviha, uskonnon vastaisuus, kaaos ja tuho. Filosofiaansa he kutsuvat nimellä Anti-Cosmic Chaos Magick ja haastattelujen perusteella yhtyeen pääjäsenet tuntuvat olevan erittäin tosissaan uskomuksiensa ja elämäntapansa kanssa. Näiden seikkojen ja lapselliselta kuulostavan levyn nimen ei kuitenkaan kannata antaa häiritä.

Fuck the Universe levyllä Craft jätti blast beatit aiempaa vähemmälle ja lisäsi riffeihin groovea ja perinteisen heavyn ja doomin elementtejä. Soppaan on heitetty ehkä pieni ripaus myös hardcore/punk vaikutteita. Kitaraa soittaneena huomaa että Craftin riffeissä käytetään paljon mehukkaita bendejä, joka on yleensä tässä genressä poissaoleva tekijä. Kitarasoolojakin levyllä kuullaan. Ei tule yllätyksenä että bändin kitaristi on soittanut Craftin ohella myös 70-luvun heavy rockista vaikutteita ottaaneessa yhtyeessä nimeltään Twin Earth.

Levyn tuotanto sopii hyvin minun korviini. Rummuissa on riittävästi voimaa, kitaroissa on rosoisuutta, mutta jokaisen nuotin pystyy erottamaan selkeästi ja jopa bassoakin löytyy. Vokaalit ovat perus BM-osastoa, mutta sopivat hyvin kokonaisuuteen.

Craftin seuraavan levyn pitäisi olla kohta puolin valmis ja toivon mukaan se on vähintään yhtä laadukas julkaisu kuin FTU.

Craft @ Myspace

The Chameleons

The Chameleons on 1981 Manchesterissa perustettu yhtye, joka kuuluu mielestäni 80-luvun post-punk/new wave bändien parhaimmistoon. Monet ovat ihmetelleet miksi bändi ei saavuttanut samanlaista suosiota kuin joku the Cure, R.E.M. tai Echo and the Bunnymen. Bändi olisi tarvinnut ehkä muutaman todellisen hittikappaleen, jotta suuren yleisön suosio olisi saavutettu Britannian ulkopuolellakin ja the Chameleons muistettaisiin vielä muuallakin, kuin musiikkinörttien ja keräilijöiden parissa. Jokunen vuosi sitten pinnalla olleet interpolit ja editorsit ovat myös antaneet tunnustusta yhtyeelle vaikuttiminaan.

Bändin esikoislevyä Script of the Bridgeä pidetään yleisesti heidän parhaanaan, enkä lähde väittämään vastaan. Levystä julkaistiin viime vuonna 25-vuotis juhlapainos. Tuplalevyn toisella puolella on muutamia harvinaisuuksia ja livekappaleita.

Seuraava julkaisu What Does Anything Mean? Basically on mielestäni myös erittäin tasapainoinen ja laadukas julkaisu. Tätä levyä ei ole ihan yhtä hyvin nettikaupoissa saatavilla, kuin bändin kahta muuta 80-luvun tuotosta. Omani poimin Lontoon Camdenista muistaakseni 9 punnalla, joten ei tästäkään levystä pitäisi joutua maksamaan omaisuutta jos vuoden 1995 uusintapainos CD-muodossa kelpaa.

Bändin kulta-ajan viimeinen tuotos Strange Times oli hieman aiempia epätasaisempi, mutta sisältää silti useamman loistavan biisin. Levyä löytää myös nettikaupoista pilkkahintaan uutena, itse taisin maksaa kokonaiset 4 taalaa siitä.

The Chameleons on tehnyt myös muutamia comebackejä 2000-luvulla ja julkaissut uutta musiikkiakin. Mitään ilonhuutoja uusi materiaali ei minussa kuulemani perusteella aiheuttanut, enkä kovin usein jaksa näistä vanhojen bändien uudelleen tulemisista innostua muutenkaan.

Alla kappale Up the Down Escalator yhtyeen debyytiltä.

Q.I.

Älykkäin ja hauskin näkemäni TV-visailu on ehdottomasti Stephen Fryn vetämä Q.I. (Quite Interesting), jossa vakiovieraan paikalla istuu Alan Davies. Muutkin vieraat koostuvat pääosin viihdemaailman ihmisistä ja heistä monet palaavat toistuvasti ohjelmaan. Esimerkiksi mainiot Jo Brand, Rich Hall ja Bill Bailey nähdään noin joka neljännessä jaksossa. Tämä onkin yksi sarjan vahvuuksista - vieraiksi ei ole väkisin raahattu jotain ex-urheilijoita, poliittisia pyrkyreitä tai kusijulkkiksia, kuten jossain Uutisvuodossa on esimerkiksi tapana. Q.I.:n vierailta löytyy lähes aina jotain nokkelaa tai hauskaa sanottavaa, eikä myötähäpeästä tarvitse kärsiä.

Ohjelman formaatti on lyhykäisyydessään seuraava: Stephen Fry esittää kysymyksiä joihin vieraiden pitää ennen kaikkea antaa mielenkiintoinen vastaus. Itsestäänselvistä ja vääristä vastauksista tulee taas miinuspisteitä. Mitään varsinaisia palkintoja kilpailijoille ei kuitenkaan jaeta. Sarjan DVD-paketeista löytyy myös kivasti ekstramatskua.

Stephen Fryn ystäville voisin suositella myös miehen kuusiosaista ohjelmasarjaa, jossa hän käy läpi jokaisen Yhdysvaltojen osavaltion. Mitään kovin sykähdyttävää sarja ei tarjoa, mutta mukavaa katseltavaa silti. YLEltä jokunen tovi sitten tullut kaksiosainen dokumentti maanisdepressiviisyydestä oli myös mielenkiintoinen. Tässä dokumentissa herra Fry kertoo omasta elämästään bipolaarisen oireyhtymän kanssa ja haastattelee muita saman sairauden omaavia henkilöitä.

Alla klippi Q.I.:n ensimmäiseltä kaudelta.

The Wire

Liityin tänä syksynä siihen kuoroon, joiden mielestä the Wire on paras televisiosarja ikinä. Katsoin kaikki 5 tuotantokautta muutaman kuukauden sisään, minkä jälkeen olo olikin aika tyhjä. Miten voin jatkaa elämääni ilman näitä kaikkia hienoja henkilöhahmoja seuranani? Miten tämän jälkeen jaksaa enää innostua mistään uudesta TV-sarjasta kun rima on nostettu näin korkealle? Eikö muiden poliisisarjojen tuottajia the Wiren nähtyään hävetä se, mitä skeidaa he eettereihin päästävät ? Millainenkohan budjetti sellaisilla parhaimmillaankin keskinkertaisilla ohjelmilla kuin C.S.I., Life, Mentalist jne. on verrattuna The Wireen?

Onneksi sarjan voi tietysti katsoa uudestaan joskus vuosien kuluttua, kun muistilokerot aivoissani ovat taas tyhjentyneet.

Jos missasit The Wiren subilta/maikkarilta kuten minä, toimi välittömästi ja hanki tämä sarja käsiisi. McNulty, Bunk, Bubbles, Kima, Lester, Omar ja kumppanit odottavat jo Baltimoren slummeissa sinun astuvan maailmaansa.

Alla olevasta klipistä sarjan jo nähneet voivat fiilistellä televisiohistorian laadukkainta dialogia murhan selvityksen yhteydessä. Spoilerivaroitus mikäli et ole sarjaa vielä nähnyt.

Alkupuhe

En ole juurikaan törmännyt kotimaisiin blogeihin, joissa käsiteltäisiin omia musiikkimieltymyksiäni vastaavia yhtyeitä ja artisteja. Päätinpä perustaa sitten sellaisen, joka vastaa täysin mielipiteitäni. Tai ainakin niin kauan kuin mielipiteeni tiettyyn asiaan pysyy samana. Jotta aiheita riittäisi, tulen varmaankin aika ajoin kirjoittamaan myös elokuvista, tv-sarjoista tai mistä tahansa mikä mielestäni ansaitsee tulla mainituksi, eikä ole kerännyt tarpeeksi huomiota kotimaassamme. Blogi tulee todennäköisesti myös rönsyilemään lajityyppien ja aiheiden suhteen melkoisesti. Mahdollisesti joku näistä blogimerkinnöistä päätyy myös jonkun lukemaksi joskus.

Uskomattoman kekseliäs käyttäjänimeni on yhdistelmä kahden (kenties minulle merkittävimmän) yhtyeen nimistä. BlackYouth olisi voinut aiheuttaa väärinkäsityksiä, joten päädyin tähän. Kumpikaan bändi ei juuri esittelyjä kaipaa, joten niistä ei tarvitse jauhaa sen enempää. Tässä kuitenkin videot molemmilta.